Psykoterapiasta

Tänään oli viimeinen käynti psykoterapiassa, ainakin tältä erää.
Kaks vuotta sitten alkoi prosessi, jonka aikana oon oppinut valtavasti itsestäni, omista tunteistani, kommunikoinnista ja siitä mitä haluan elämässä. Terapia tuli aikanaan juuri oikeaan hetkeen, kun pitkään jatkunut kuormitus ja muutokset elämässä alko olla pahasti liikaa. Oivalsin monenlaista, ja sain voimaa myös tehdä niiden pohjalta ratkaisuja.
Oon kiitollinen siitä, että vaikka ahdistusta esiintyy edelleen säännöllisesti, oon huimasti paremmassa jamassa kuin reilu kaks vuotta sitten. Oon myös kiitollinen siitä, että olin laajan työterveyden piirissä, kun tarvitsin ammattiapua.
Yhtälailla oon kiitollinen siitä, että mulla on ollut varaa maksaa terapian omavastuuosuuksia ja käydä yksityisellä psykiatrilla kun olen kaivannut terapian tueksi lääkkeitä. Lääkkeitä syön muuten edelleen, mutta luotan, että kun päätän ne lopettaa, pärjään kyllä. Jos en pärjää, voin aina aloittaa ne uudestaan, ja terapiaankin voi mennä jos joskus siltä tuntuu.

Kahden vuoden aikana oon huomannut, kuinka tärkeää on, että mielenterveyden ongelmiin saa tukea ja hoitoa. Näin ei kaikilla tällä hetkellä ole, ja tarvitaankin vielä muun muassa terapiatakuu, jotta koskaan ei olisi tuurista tai varallisuudesta kiinni, saako tarvitsemaansa apua nopeasti.
Koska vasta kun olosuhteet on kunnossa, on mahdollista olla rohkea, ja lähteä tutkimusmatkalle omaan mieleen. Mulla on nyt on sisäisesti tyynempi olo, osaan ennakoida ja ennaltaehkäistä ahdistusta ja muuta kuormittuneisuutta. Osaan myös tunnistaa hankalammat tunteet ja kohdata ne armollisemmin. Tiedän, että on täysin ok ettei aina jaksa tai pysty, ja että sekään tunne ei ole ikuinen.
Kuva on ihanilta #METKA12-vuosijuhlilta viime lauantailta.